Rakastatko itseäsi?

Otin viime keskiviikkona irtioton omista rutiineistani ja lähdin käymään kaupungilla.  Lähdin aamusta liikenteeseen ja saavuinkin jo Helsinkiin ennen kello yhdeksää.
Tapasin halauksien verran siskoani ja sain häneltä kyydin Pasilaan. Aivan entisillä huudeilla ollessani oli tietysti pakko mennä morjenstamaan työkavereitani.
Oli aivan ihanaa nähdä kaikkia pitkästä aikaa! Parit onnen kyyneleet tuli vaihdatettua, puolin ja toisin. Ajattelin aamusta miten saa päivän kulumaan Helsingissä? Junani Tampereelle lähtisi vasta puoli kolmelta, se osoittautui turhaksi huoleksi..
 Halailin varmaankin neljänkymmenen kollegan kanssa ja vaihdoin kuulumisia. Yksi ystävistäni innostui tarjoamaan lounaan minulle ja otin sen innolla vastaan. Kun on pääasiallisesti kotona, tulee myös itse tehtyä ruokaa JOKA PÄIVÄ. Kaikki ilmaiset ja muiden tekemät lounaat otetaan innolla vastaan. Päivä hurahti siivillä ja loppujen lopuksi juoksin junalle ja kerkesin nipin napin. Fiilis oli todella loistava. Ihanan vapaa olo, kun juna huristeli ihan aikataulussa. Näin ikkunasta upean auringon laskun ja taivas oli purppurainen.
Välillä tekee vaan niin hyvää lähteä aivan yksin seikkailemaan. Yksin matkatessa saa antaa ajatusten kiitää vapaina junan kanssa kilpaa. Luin myös kirjaa eteen päin.
Saavuin Tampereelle aikataulussa ja tapasin uuden tuttavuuteni. Kävimme ennen varsinaista vertaistukiryhmän tapaamista kahdestaan kahvilassa.
Kerrankin keskustellessa toinen ymmärsi tarkalleen, miltä asiat tuntuivat. Samat hoidot, leikkaus, toipumiset, ravitsemus ja ajatukset!! Aivan uskomaton kohtaaminen! Aika riensi taas ja menimme tapaamaan tukiryhmää.
Tukiryhmässä oli erilaisia tarinoita, toisten tukemista ja tiedon jakamista. Suosittelen tukiryhmiä kaikille syöpäsairaille ja heidän läheisilleen! Sieltä saa tietoa kaikesta maan ja taivaan välillä mm. saattohoidoista, tukihoidoista, kuntoutuseläkkeistä, kokemuksista ja kaikesta mistä osaa kysyä. Tampere on hiukan pitkällä itselleni (n.180km päässä kotoa) mutta sain sellaisen tunteen, että nyt on vaan mentävä. Enkä kadu yhtään.
Lähdin matkaamaan illasta Pendoliinolla takaisin Helsinkiin ja syvennyin lukemaan kirjan loppuun.
Kyseessä ihmeellinen kirja: Kuolema antoi minulle elämän, kirjoittanut Anita Moorjani. Sain suositukset kirjaan ystävältäni ja se oli todella sykähdyttävä.
Kirja kertoo intialaissyntyisestä naisesta, joka sairastaa neljä vuotta syöpää. Hän kokeili kaikkia mahdollisia hoitomuotoja etsien epätoivoisesti parannusta. Kun Moorjanin elimet lakkasivat neljän pitkän syöpävuoden jälkeen toimimasta, hän siirtyi epätavalliseen kuolemanrajatilaan, jonka aikana hän ymmärsi synnynnäisen arvokkuutensa ja sairautensa perimmäisen syyn. Moorjanin palatessa tajuihinsa, hänen kuntonsa koheni niin nopeasti, että hän pääsi sairaalasta muutamassa viikossa. Syövästä ei ollut enää tietoakaan.
Kirjan sanoma oli, että jokaisen tulisi lakata pelkäämästä kuolemaa ja rakastaa omaa synnynnäistä suurenmuuttaan, "rakkautena olemista". Kuulostaa helpolta? Mietin omalta kohdaltani, miten olen vuosikaudet aina ajatellut ensin muita ja sitten vasta viimeiseksi itseäni.
Miten sitä aina laittaakin kaikkien muiden tarpeet omien edelle? Minulla varsinkin oman lapsen etu on aina mennyt minun halujeni ja menojeni edelle. Tottakai lapselle pitää antaa aikaa ja näin kuuluukin olla, mutta itsellekin pitäisi nipistää aikaa? Edes tunti kerran kuussa? Töissä ollessani nipistin noin kolme päivää vuodessa omaa aikaa, kun treffasin kavereitani.

Ei mikään ihme että tulin sairaaksi! Näköjään minut piti lyödä tajuttomana maahan ennen kuin ymmärsin katkaista oravan pyörän!
Olen löytänyt itsestäni aivan uuden syvyyden tämän sairauden saatuani. Kaikki pintaliitäjät ja paskan jauhajat ovat saaneet jäädä.
Muistan ajatelleeni kerran turhamaisuutta sädehoidon aikana odotustilassa. Kaikissa lehdissä oli isot otsikot: Kuinka laihdut viisi kiloa? Näytä nyt kymmenen vuotta nuoremmalta!
Kaikki artikkelit ja jutut olivat loppujen lopuksi ihan samaa huttua.. Otinkin sitten monesti oman kirjan mukaan tai keskityin juttelemaan ihmisten kanssa.
Olen koko sairauden ajan keskittynyt ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelemaan itseäni ja jaksamistani. Olen alkanut kuntoilemaan, tavoitteena voida mahdollisimman hyvin. Paskat ulkonäöstä! Olen myös tehnyt ravintoremontin, tässäkin tähtäimessä hyvä olo! Ruokavaliossani ei ole mitään kevyt tuotteita! Kaikki mahdollisimman luomua ja mielellään itse kasvatettuna! Olen kuunnellut myös intuitiivisesti kehoani, kyllä se kertoo jos jotain puutetta on.
Olen myös miettinyt rakastanko tänään, tässä hetkessä itseäni? Olenko tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen vai yritänkö aina vaan täyttää muiden antamat raamit, todellisen itseni unohtaen? Olenko vasta sitten riittävän hyvä,  kun olen saanut paremman aseman töissä tai kun olen lukenut uuden korkeamman asteen tutkinnon? Tiputtanut kymmenen kiloa painosta?
Vai rakastanko itseäni juuri sellaisena kuin olen.