Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 9. helmikuuta 2015

Elämää ja kuolemaa


Kaikki ketkä syntyvät, myös joskus kuolevat. Kukaan ei ennalta tiedä päivämäärää, elämän lanka on hauras ja voi katketa milloin vain.
Opin itse tämän jo nuorena, kun oma isäni kuoli yllättäen vain 38-vuotiaana sydänkohtaukseen. Miten tähän tietoon tulisi suhtautua? Miten opetan omaa lastani? Itse käsittelin omat kuoleman pelkoni jo silloin 12-vuotiaana tyttönä. En pelkää kuolemaa.
Elämä on niin lyhyt, että päätin nauttia jokaisesta päivästä täysillä. Opettelin myös sopimaan riitani aina ennen nukkumaan menoa ja kerron rakkauteni päivittäin teoin ja sanoin.Saman taidon olen jakanut lapselleni.
Pari vuotta sitten, kun sain oman diagnoosini, pysähtyi maailmani hetkeksi. Huusin lujaa mielessäni, en halua vielä kuolla!! Haluan elää!! Seurasi itkua ja äärimmäisen pahaa oloa. Pahintahan on aina kertoa läheisille sairaudesta. Kaikista pahinta oli kertominen silloin vielä 6v.tytölleni.

Muistan itkeneeni siskolleni, että nyt on etsittävä edes yksi ihminen, kuka on selättänyt tämän syövän, jotta saisi edes vähän toivoa! Siskohan kävi kaivamassa minulle sen kirjan. Olin kuitenkin jo itse sisuuntunut ja päättänyt taistella elämästä. Päätin löytää jotain positiivista ihan jokaisesta päivästä. Ei ole aina ollut helppoa, mutta harjoitus tekee mestarin.
Vaihtoehtoina olisi ollut, että jään rypemään huonoon oloon ja käytän jäljellä olevan ajan surkutteluun. Sehän olisi vähän ollut sama, kuin tänään sanoisin 8-v.tytölleni, että turha tässä elämässä on mitään yrittää, kun kuitenkin lopuksi kuolee..
Päätin tekeväni kaikkeni terveyden eteen.
 Aloin tutkimaan syöpää ja tukihoitoa tuttujen avustuksella, sytostaattien ja sädehoidon lisäksi. Aloitin lukemaan kaiken mahdollisen kirjallisuuden koskien parantumista henkisesti ja fyysisesti.
Lyhyesti sanottuna päädyin mahdollisimman alkaaliseen ruokavalioon (olen kirjoittanut siitä aiemmin) ja urheiluun. Minä aloitin pienillä askelilla.  Henkinen mielentila on se vaikein. On lähes mahdotonta kääntää ajatuksia, paineen tunnetta ja kuvotusta positiiviseksi ajatteluksi. Pitää rakastaa itseään, juuri sellaisena kun on.
Huomisestahan ei kukaan tiedä. Tänään voimme nauttia elämästä.

2 kommenttia:

  1. Olet niin oikeassa. Kuitenkin ne epätoivon tunteetkin täytyy sallia itselleen, jotta sieltä voi nousta uudelleen ylös. Itse en ole pystynyt edelleenkään etsimään tietoa sairaudesta, koska en halua törmätä ahdistaviin tilastoihin ja muuhun sellaiseen, joka yleistää liikaa sairautta. Jokainen kamppailu on kuitenkin henkilökohtainen ja erilainen.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Allu kommentista.
    Epätoivon hetkiä kyllä aina tulee ja ne itselle sallittakoon. Synkät tilastot olen jättänyt lukematta ja keskittynyt perehtymään luonnonantimiin. Syöpähoitoja voi tukea oikeanlaisella ravinnolla. Olen aikaisemmin kirjoittanut tarkemmin ruokavaliostani ja esim. kehoa tasapainottaneesta vyöhyketerapiasta ja liikunnasta. Vointini on ollut hyvä koko sairauden ajan ja uskon, että ravinnolla on suuri merkitys jaksamisen ja terveyden kannalta. Kuten sanoit, jokainen kamppailu on henkilökohtainen ja jokainen voi valita oman tapansa taistella, olen kertonut tässä blogissa omani :)

    VastaaPoista