Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kiitollisuutta

Olen ollut viime toukokuusta alkaen (2014) ilman hoitoja. Kolme kertaa olen käynyt magneettikuvauksissa ja niissä ei ole näkynyt muutoksia. 
Mietin monesti kumpi on tärkeämpää elämän jatkamisen kannalta: Sielunhoito ja positiivinen energia vai oikeanlainen ravinto? Molemmat ovat erittäin tärkeitä.
Jos kelataan ihan sairauksen alkuun, niin sain epileptisen kohtauksen sähköliikkeessä, enkä viittä minuuttia aikaisemmin autonratissa.
Sain mahdollisuuden taistella sairautta vastaan ja nauttia vielä elämästä.
Mietitään hetki mitä olisi tapahtunut, jos olisin saanut tajuttomuus kohtauksen viisi minuuttia aiemmin?
Olisin pahimmassa tapauksessa jyrännyt autolla kahdeksaakymppiä toisen auton päälle. Toisessa autossa olisi voinut olla perhematkalla ja kyydissä olleen oman perheeni (tytär ja anoppi) lisäksi olisin aiheuttanut tragedian useammalle hengelle.
Paha vaihtoehto olisi ollut ajaa myös metsään kyseistä vauhtia. Olen siis kiitollinen kohtauksesta sähköliikkeessä.
Selkeä tajottumuuskohtaus ajoi myös nopeaan tutkintaan ja pääsin diagnoosin jälkeen ripeästi leikkaukseen. Olen kiitollinen nopeasta toiminnasta.
Totta kai välillillä tuli niitä epätoivon hetkiä. Varsinkin sairaalassa ihan ensimmäinen hetki, kun kerrottiin kasvaimesta romahdin ja lähdin murusista  rakentamaan itseäni.
Sain sairaalassa aina upeat hoitajat ja lääkärit. Erityisen kiitollinen olen lopun ikäni minut leikanneelle Timo Tähtiselle, kun puhe ja liikkuminen toimivat!
Olen aina ollut positiivinen ja yrittänyt löytää sen hopeareunuksisin pilven kaikkien synkkien pilvien joukosta.

Leikkauksen jälkeen ihmisten soitellessa ja kysellessä vointiani vakio letkautukseni oli: Hyvinhän se leikkaus meni, eivät onnistuneet huumoria leikkaamaan irti minusta! Hörönaurut päälle.
Osa oikein säikähti puhelimessa tai minut nähtyäni, miten voit olla niin iloinen.
 Ulkonäkö oli tietysti melko hurja. Alkuun oli ne 37 hakasta päässä ja kuljin "Juice" paljaana. Kiloja tuli kortisonin avustuksella noin kymmenen lisää. Kuukasvot tai ei, kasvojen takana oli sama minä.
Mahdottomalta tuntuva matkustaminen taksilla Pilpalasta Tampereelle kuusi viikkoa, muuttui opettavaiseksi maaseutumatkailuksi. Kyytiin osui pari kertaa myös kanssa matkustajia keneltä opin olla antamatta periksi. Sain kuvainnollisesti potkun persuksiin lähteä lenkille. Pienillä askelilla muutin ruokavaliota ja kasvatin kuntoa.
Löysin etsimällä jokaiseen päivään jotain elämisen arvoista. Alkuun se oli ihan hetkissä. Ensimmäinen kuukausi meni kipujen kanssa taistellessa ja kivuttomalla hetkellä arvosti ihan vaan sitä ettei päätä särje.
Tyttäreni aloitti myös ensimmäisen luokan ja oli mahtavaa olla kotona, kun hän pääsi koulusta.
Sain pikkuhiljaa käännettyä ajatukseni pois kuolemasta ja kohti taistelua elämästä!
Toinen aallonpohja oli puolen vuoden sytotaatti hoidon jälkeen, kun olin saanut tulokset magneettikuvista. Korkeuksissa ja euforiassa lennettiin ensin, kun kuvissa ei ollut muutosta. Seuraavana päivänä huomasin, että olin mahdottoman väsynyt. Olo oli kuin loppuun  käytetyllä tiskirätillä. Vedet oli puristettu kuiviin.
 Olin henkisesti buustannut niin kovasti siihen hetkeen, kun saan tuloksen, että uuvuin sen jälkeen.
Pari viikkoa meni ihan voimia kerätessä. Katselin paljon elokuvia, niissä saa aina laitettua aivot narikkaan. Surulliset elokuvat avoivat kyynelhanat ja hauskat lisäsivät hyväntuulisuutta. Tarvitsin niitä molempia.
Kirjojen lukeminen ajoi myös saman tehtävän, kuin leffat.
Kirjoittaminen on ollut myös minulle tärkeää terapiaa, samoin kun rakkaat ystävät. Blogin laitoin puolen vuoden harkinnan jälkeen julkiseksi, halusin jakaa oman tarinani ja toivon että siitä olisi hyötyä myös muille.
Taisteluun on kuitenkin eniten vaikuttanut oma tytär. Hänen takia taistelen kynsin ja hampain elämästä.
Olen myös opetellut rakastamaan itseäni, juuri sellaisena kuin olen. Kuukasvot tai ei.
Olen onnellinen tästä päivästä. Olen kiitollinen mahdollisuudesta elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti